Antti Kuosmanen

Rumuus ei ole vain katsojan silmässä, se on myös luojansa sielussa

Julkaisin jo alempana olevan postaukseni Facebookisssa, mutta julkaisen nyt myös blogikirjoituksena. Inspiraationa ollut Hesarin artikkkeli löytyy tästä linkistä:

https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005986117.html.

Jotta pääsee lukemaan, pitää olla tilaaja.

Nyt puuttui Helsingin Sanomat oikeaan asiaan, vaikka jotenkin ironista sekin on, kun firma – tai ehkä oikeammin sen omistaja – on itse myötävaikuttanut pääkaupungin ydinkeskustan esteettisen ilmeen pilaamiseen toimitalollaan enemmän kuin moni muu. Ei tosin yksin jos ydinkeskustasta puhutaan, sillä koko se talorivi, joka ilmaantui radanvarteen asemarakennuksen taakse kohti Töölönlahtea, on kuin jostain 1970-luvun ankeasta lähiöstä plagioitu.

Jotain erittäin kummallista on siinä, että juuri 1960- ja 70-lukujen rakentaminen ja sitä ohjaava arkkitehtuuri alkoi rakastaa rumuutta sen itsensä takia. Tietenkin muitakin selityksiä kuin rumuuden rakastaminen löytyy: maaltapako ja sen nostattama tarve rakentaa nopeasti ja halvalla on yksi, ja selittänee pitkälle nimenomaan lähiörakentamisen ankean lopputuloksen. Ei niitäkään silti olisi tarvinnut rakentaa niin ankeiksi kuin rakennettiin, jos kauneudentaju ei olisi niin kokonaan kadonnut niiltä, jotka niitä suunnittelivat ja toteuttivat.

Vielä oudompi asia kuitenkin oli se vimma, jolla käytiin jo olemassa olevien, aikaisempia tyylisuuntia edustavien kaupunginosien kimppuun. Artikkelissa sanotaan, että funktionalismi petti lupauksensa, mutta minusta se teki enemmänkin, se oli alkusoitto sille ajatteluttavalle, että mitä räikeämmin uusi rakennus oli ristiriidassa ympäristönsä kanssa, sitä parempi. Liian kilttiä on luonnehtia tätä pyrkimykseksi kontrastin luomiseen; pikemminkin pyrkimys saattoi olla tuhota aikaisempi harmoninen kokonaisuus ensin yhdellä rakennuksella ja motivoida tällä sitä, että tuhotaan loputkin.

Selittämättä jää kuitenkin se, mistä oikein oli peräisin näiden arkkitehtien ”kauneuskäsitys”, sillä kaipa hekin jollain tavalla kauniina luomuksiaan pitivät. Vai oliko kyseessä nihilistinen pyrkimys luoda nimenomaan rumaa? Olisiko tässä jotain syvällistä ”ajan henkeen” liittyvää? Mieleen tule ehkä kaukaiselta tuntuva analogia: muotimaailman sairas anorektisten naisten ihannointi, jota on vaikea nähdä muuna kuin muutaman perverssin, maailmanmaineeseen nousseen sovinistin houreena?

Artikkeli keskittyy kaupunkirakentamiseen, ja kaupungeissa varmaan onkin suurimmat saavutukset rakennetun ympäristön tuhoamisessa aikaansaatu. Rehellisyyden nimissä olisi kuitenkin muistettava sekin, että rumaa on jälki ollut pienilläkin paikkakunnilla. Tasakatot mainitaan, mutta elintasosiipiä ei, eikä kirkonkylien raittien varrelle pystytettyjä kauhuelokuviin kelpaavia markettirumiluksia, eikä TVH:n (Destiako se nykyisin on nimeltään) tienrakennussaavutuksia.

Traagisinta tässä on, että jälki on niin pysyvää. Huonostikin rakennettu kestää vähintään vuosikymmeniä, tukevasti rakennettu vaikka vuosisatoja.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat